Kerro vapaasti millaisia juttuja haluaisit lukea Huipun www-sivuilta? Ja Huippu kiittää!


Paavo ja Eero Saarela: Koko kausi downhilliä – kisaroadtrip Schladmingista Val di Soleen

teksti: Paavo Saarela videot: Paavo Saarela kuvat: Tomi Tähti

Kotimaan Suomi cupin kisat jäivät vähiin ulkomaan reissujen vuoksi. Ne ajettiin tänä vuonna niin pienissä mäissä, ettei niillä niin väliä harjoitusmielessä olekaan tässä vaiheessa, lukuun ottamatta Suomen mestaruuskisoja, jossa on jaossa kansainvälisen pyöräilyliiton UCI-pisteitä. Niitä on oltava tietty määrä, jotta voisi osallistua maailman cupin kisoihin.

SM-kisat sijoitetaan Suomessa valitettavasti aina keskelle kesää, jolloin olemme aina reissussa. Maailmanmestaruuskisojen joukkueeseen valintakin edellyttää menestystä Suomen cupissa ja Suomen mestaruuskisoissa. Kolikon toinen puoli on, että jos kierrät vain uskollisesti Suomen kisoja 40-50 sekunnin radoilla, sinulla ei ole mitään mahdollisuuksia pärjätä ulkomailla 4-5 minuutin radoilla. Esimerkiksi osa iXS-cupin kisoista ajetaan maailman cupin radoilla ja ratojen vaikeusaste onkin sen mukainen.

Onneksi tänä vuonna Eeron kohdalla Pyöräilyunioni ja sen Vauhtilajien jaosto ymmärsivät, että kahdessa paikassa ei voi olla yhtä aikaa ja neljän iXS cupin kisan ajaminen Euroopan isoilla radoilla oikeutti paikkaan MM-kisajoukkueessa.

_t1a96472

Lähdimme kesän road tripille perjantaina 10. kesäkuuta. Ajoimme Ruotsin kautta suoraan Itävallan Schladmingiin iXS European Downhill Cupin (EDC) kisaan ja ehdimme harjoitella siellä kolme päivää, ennen kuin rata laitettiin kiinni keskiviikoksi ja torstaiksi. Perjantaina alkoivat viralliset harjoitukset. Lauantaina oli harjoitukset ja aika-ajo ja sunnuntaina lyhyet harjoitukset ja finaali.

Keli oli kisaviikonlopun märkä, mikä teki tästä vaikeasta radasta vieläkin haastavamman. Me molemmat pidämme Schladmingin radasta, joten kelistä viis, se on kaikille sama. Isoin haitta oli se, ettei leirintäalueella saanut vaatteita eikä varusteita kuivumaan. Eero oli sarjassa Pro Juniors U19 male #12. Minä ajan sarjassa Pro Masters, johon on koottu kaikki yli 30-vuotiaat kuljettajat. Yllätys, yllätys, minä olen aina kisojen vanhin osallistuja, paitsi täällä Schladmingissa oli ensi kerran minua pari vuotta vanhempi kuski, itävaltalainen 7-kertainen Mastersin maailmanmestari.

Esimerkiksi viime vuonna Les 2 Alpesin kisoissa seuraavaksi vanhin kuski oli minua 16 vuotta nuorempi. Sijoitukseni oli Schladmingissa #38. Radan pituus on 2 520 m ja droppia 600 m.

Seuraavana viikonloppuna oli Saksan iXS cupin kisa Itävallan Brandnertalissa. Rata ja koko bike park on vain pari vuotta vanha. Ja kuinka ollakaan, taas saatiin ajaa mutakisa. Voi pojat että oli liukasta. Eero oli #11 ja minäkin #11. Radan pituus on
3 000 m ja droppia 300 m.

Sitten vaihdettiin maata ja vuorossa oli Euroopan iXS cupin kisa Tsekin Spicakissa. Täällä oli kaksi muutakin suomalaista kisaamassa, Elite-sarjassa ajaneet Petteri Leivo ja Visa Linnala. Nyt oli vihdoin kuivaa, ja Eero ja minä pidämme tästä kivi- ja hiekkapohjaisesta vauhtihurjastelusta. Näin siitäkin huolimatta, että kaksi vuotta aiemmin Eero heitti niin hyvät immelmannit täydestä vauhdista, että päätyi sairaalaan.

Eero ajoi hyvin ja runnoi itsensä nyt kympin sakkiin ollen #9 ja nopein suomalainen. Itse olin #27. Radan pituus on 2 000 m ja droppia 250 m. Näissä kolmessa kisassa oli kaikissa 400 kuskia noin 27:stä eri maasta.

Tämän kolmen kisan putken jälkeen olimme ansainneet pienen loman ja menimme Chamonixiin, jossa kävimme mm. liftillä Italian puolella ja näytin Eerolle paikkoja, jossa isä nuorena miehenä oli kiipeillyt. Eeron kommentti oli, että DH taitaa olla aika pehmeä laji tuohon kiipeilyyn verrattuna.

Chamonixista ajoimme Italian Val di Soleen harjoittelemaan syksyn MM-kisarataa. Sieltä matka jatkui Italian Pilaan, jossa on upea bike park ja takuuvarmat kelit.

Road tripin neljäs ja meidän viimeinen kisamme oli iXS EDC Ranskan Les 2 Alpesissa. Edellisvuosina siellä on ollut samana viikonloppuna Crankworx-tapahtuma, joka on Kanadasta lähtöisin ja takaa melkoisen hulinan paikkakunnalle. Nyt Crankworxin puuttumisen huomasi heti ihmispaljouden puuttumisena eikä kisakuskejakaan ollut kuin 200.

Rata ei ole kiva. Se on kapea ränni, jossa on vain yksi linja, jota pyyhältää alaspäin ja voittaja on se, joka käyttää vähiten jarrua. Vauhdit nousevat paikoitellen huimiksi ja jälki kaatuessa on sen mukaista.

Minä loukkasin vasemman polveni takaristisiteen harjoituksissa ja kisat jäivät väliin. Eero oli #16. Radan pituus on 2 700 m ja droppia kunnioitettavat 700 m. Täältä painuimme suoraan takaisin Suomeen, johon palasimme 27. heinäkuuta.

Matkasta jäi kaiken kaikkiaan positiivinen fiilis, koska kisaaminen isoilla radoilla alkoi sujua rutiinilla eikä jännitys enää haitannut suoritusta. Ossaamme molemmaat lukea rataa paljon paremmin kuin aiemmin, ajaa rennommin ja jakaa voimia siten, että tulemme maaliin, eikä tyhmiä kaatumisia voimien loputtua enää tule.

Kisaamaan ei opi kuin kisaamalla. Ja jos haluaa pärjätä isoilla radoilla, täytyy lähteä Suomesta niille isoille radoille. Minulla oli Suomeen paluun jälkeen 4 viikkoa aikaa paiskia töitä ja koettaa saada polvi ajokuntoon MM-kisoihin. Eero tulisi perässä viikkoa myöhemmin maajoukkueen kanssa.

Ford Transit starttasi taas reissuun perjantaina 26. Elokuuta. Nyt siirtyminen tapahtui laivalla Travemündeen, josta ajoin Sveitsin Crans Montanaan. Siellä oli hyvä harjoitella vanhalla maailman cupin radalla. Kisarata Val di Solessa oli jo tässä vaiheessa suljettu, joten siellä ei voinut harjoitella ennen kisan virallisia harjoituksia.

Polvi tuntui vihdoin ajokelpoiselta. Olin kehittänyt teippauksen, jossa pohjalla oli liimaside. Sen päälle tehdään urheiluteipillä polven takaa tuleva ristikko, joka estää polven yliojennuksen. Polvi on teipattu 10 asteen koukkuun. Reiden yläosan ja säären alaosan ympäri kieritetään vielä urheiluteippiä, joka pitää koko komeuden paikoillaan.

Val di Solessa olin keskiviikkona 31. elokuuta. Siellä tapasin ystäväni Aki Romppasen, joka osallistui myös näihin alamäkiajon Masters MM-kisoihin. Olimme historian ensimmäiset suomalaiset näissä kinkereissä.

Aki ajoi sarjassa 44-49v ja minä sarjassa 50-54v. Molemmat päädyimme sarjoissamme sijalle 15. Aki ajoi tapansa mukaan paljon paremmin kuin minä. Rataa oli parissa kohdassa helpotettu siitä, mitä se tuli olemaan viikkoa myöhemmin varsinaisissa MM-kisoissa.

Olimme Akin ja Eeron kanssa kisanneet täällä 2 vuotta aiemmin iXS-sarjassa, ja Eeron kanssa olin käynyt sen jälkeen vielä kahdesti treenaamassa, joten paikka oli hyvin tuttu, enkä tunne yhtäkään kisakuskia, joka ei radasta pitäisi. Rata on 2 400 m pitkä ja tippuu 570 m. Rataa on kuvailtu teknisesti maailman vaikeimmaksi, minkä voin tällä 11 vuoden ajokokemuksella allekirjoittaa.

Mastersin jälkeen Aki lähti kotiin ja minä vaihdoin roolia ja minusta tuli National Technical Director, eli jotakuinkin Road Manager Ralliperuna. Maajoukkueeseen kuuluivat Elitessä ajavat Antti Lampén ja Petteri Leivo ja Junioreissa ajavat Oskar Vuori ja Eero Saarela. Mukana toisena managerina oli Petterin isä Mikko Leivo, jonka Sprintterillä maajoukkue paikalle tuli.

img_1043

Kisat alkoivat keskiviikkona 7.9. ilmoittautumisella, ratakävelyllä ja avajaisseremonialla, jossa marssittiin maajoukkueittain kisa-asussa stadionille ja nautittiin järjestäjien ohjelmasta, joka päättyi komeaan ilotulitukseen.

Urheilijoista näki, että nyt ollaan isoissa kinkereissä ja kisatunnelma alkoi kohota. Seuraavana päivänä urheilijat oli jaettu kahteen ryhmään, joilla molemmilla oli 3,5 tunnin harjoitukset ja päivän päätteeksi taas ratakävely. Perjantaina oli sama epistola, paitsi harjoitukset oli 2,5 tunnin mittaiset. Lauantaina aamulla harkat alkoivat jo kello 8 ja kumpikin ryhmä ajoi vain tunnin ja vartin harkat, eli käytännössä vain yhden laskun ennen aika-ajoa.

MM-kisoissa juniorien finaalilaskun lähtöjärjestys on kääntäen aika-ajon sijoitusten mukainen, eli nopein lähtee viimeisenä finaalilaskuunsa. Elitessä ajetaan ”timed session”, koska sekä aika-ajon että finaalilaskun lähtöjärjestys on kääntäen maailman ranking-listan mukainen.

Sunnuntaina oli taas aikainen herätys ja tunnin harkat ennen finaalilaskua. Keli oli ollut jo kaksi viikkoa helteinen ja rata kuivanut aivan pölyksi. Kaikki irtonainen maa oli irronnut kivien ja juurien välistä ja rata oli finaalipäivänä kuin pommituksen jäljiltä. Teknisesti jo alun perinkin maailman vaikein rata oli kuin käännetty perunamaa ja jo pelkästään radan ajaminen kaatumatta oli vaikeaa.

Perinteisesti Suomesta on MM-kisoihin osallistuttu huonolla menestyksellä ja harvoin kisalaskuista on kaatumatta selvitty. Nyt oli joukkueella toinen ote. Oskar, Eero ja Petteri ajoivat ehjät aika-ajo- ja kisalaskut huolimatta olosuhteista. Tosin edellisenä vuotenakin oli vaikeat olosuhteet Andorran Vallnordissa, jossa monsuunisade huuhteli radan mutaiseksi liukumäeksi. Silloin Eero oli ainoa, joka suomalaisista selvisi pystyssä finaalilaskun alas. Nyt Val di Solessa Oskar oli junioreissa #63 ja Eero #41. Petteri oli elitessä #52. Antti joutui antautumaan olosuhteiden edessä ja lopputuloksena oli DNF.

Nyt on kisakausi paketissa ja ajelemme Suomen bike parkeissa vielä niin kauan kuin ne ovat auki. Sitten on vuorossa taas läpi talven harjoittelu kotimäessä Malminkartanossa. Eero pelaa talven koripalloa Pakilan Visassa ja yhdessä käymme punttisalilla pari kertaa viikossa. Eerolla on tämän lisäksi treeniä Leppävaaran urheilulukiossa, jossa alkaa toinen vuosi opiskelua. Ensi kaudella Eero ajaa alamäkipyöräilyn lisäksi enduro-pyöräilyn Suomi-cupin.

Jos pidät vauhdista, matkustamisesta ja vuorista eikä työkalujen käyttö ole vierasta, alamäkipyöräily voisi olla sinunkin lajisi. Suomesta lajin pariin ponnistaminen vaatii samanlaista asennetta kuin kiipeily. Monen monta kertaa olen harmitellut kuinka väärään maahan olen syntynyt. Onneksi täällä on ihan kivoja bike parkeja, joissa ajaminen on ihan sinällään mukavaa. Kuskeja on kaiken tasoisia ja ikäisiä ja kaikille löytyy hyviä ratoja ajettavaksi.

Ja jos haluat reissuun, täällä harjoittelu palkitaan upeilla kokemuksilla matkaillessa maailmalla. Sosiaalisesti laji on paljolti samanlainen kuin kiipeily. Uusia tuttavuuksia on helppo solmia ja bike parkeissa ja kisoissa on hyvä henki. Kisoissa ajetaan kelloa eikä kilpakumppaneita vastaan, eli radalla ollaan yksi kerrallaan. Ja jos oikeasti haluat oppia ajamaan, haluat varmasti kisata.

Tags: , , , ,

Vastaa