Kerro vapaasti millaisia juttuja haluaisit lukea Huipun www-sivuilta? Ja Huippu kiittää!


Terveiset Verbier Freeride -viikon finaalista


Hellurei,

Kesä ja syksy meni treenatessa tulevaa talvea ja kilpailuja silmällä pitäen. Moni ei välttämättä miellä vapaalaskua urheiluksi, eikä moni vapaalaskija halua kutsua itseään urheilijaksi. Totuus on kuitenkin se, että mitä kovemmalla tasolla kilpailee, sitä enemmän laji alkaa muistuttamaan huippu-urheilua. Monet kilpailuissa mukana olevat ovatkin entisiä maailman cup- tai jopa olympiatason laskijoita.

Kierrän toista vuotta World Tour Qualifier -kilpailuita (FWQ). Tämän kauden tavoite on päästä neljän tähden kilpailuihin, mikä tarkoittaa ikään kuin parasta divisioonaa ennen liigaa, World Touria. Lisäksi haluan kokemusta kilpailuista ja ennen kaikkea itsevarmuutta, jotta uskaltaisin kokeilla omia rajojani laskijana ja kilpailijana.

Kauden ensimmäinen kilpailu Axamer Lizumissa jouduttiin lumen puutteen vuoksi siirtämään helmikuulle. Ensimmäinen koitos oli menneenä viikonloppuna Verbier Freeride -viikon finaali, Verbier FWQ***.

Kilpailu oli suunniteltu pidettävän lauantaina 18.1. tai sunnuntaina 19.1. riippuen kelistä. Keskiviikko-iltana saimme ensimmäisen sähköpostin kisaorganisoijalta, jossa kerrottiin suunnitelmasta vaihtaa ajankohta jo perjantaille. Meitä pyydettiin varautumaan olemaan paikalla torstai-iltana riders´ meetingiä varten. Meillä oli majoitus varattuna Chamonixissa torstaista sunnuntaihin, ja jäimme Martignyyn odottamaan tietoa, ajammeko ylös Verbieriin vai jatkammeko suoraan Chamonixiin. Kilpailijat yrittivät nyhtää tietoja organisoijilta, ja itsekin olin aikamoisessa tekstiviestirallissa, kun kukaan ei tiennyt mitä tapahtuu.

Lopulta päätimme ajaa suoraan Chamonixiin, ja odottaa sielä, mitä tuleman pitää. Keli ei näyttänyt kovin lupaavalta, mutta vihdoin torstai-iltana saimme viestin, että perjantai-aamuna kisataan. Ilta meni linjavaihtoehtoja tutkiessa, ja edellisvuoden videoita samalta mäeltä katsoessa. Olin jo aika varma omasta linjastani, ennen kuin olin nähnyt livenä seinää.

Yöllä Chamonixssa satoi lunta aika reilusti, ja solan yli ajaminen Martignyyn aamu kuudelta oli pelottavampaa kuin ajatus itse kisasta. Yksi lautailija oli matkalla ajanut pienen kolarin samassa solassa, eikä pystynyt osallistumaan. Riders´meetingin jälkeen menimme face checkiin, mikä oli aika haastavaa. Sumua oli niin paljon, että seinästä aina silloin tällöin näkyi pieni vilahdus. Olimme ihan varmoja, että kilpailu joudutaan perumaan, eikä kukaan oikein jaksanut keskittyä ajattelemaan omaan laskuaan. Joku myös mainitsi, ettei kyseinen mäki ole virallisesti kolmen tähden kilpailun arvoinen, koska siinä on liikaa puita, mikä helpottaa suunnistamista liikaa. Tunnelma oli aika lattea, ja suunnittelimme jo muiden kilpailijoiden kanssa päivää Brusonin metsässä.

Lopulta sumu hälveni sen verran, että ensimmäiset laskijat lähtivät kohti lähtöpaikkaa. Harvinaista kyllä, miessuksijat aloittivat kisan, todennäköisesti irtolumen takia. Itse laskin bib-numerolla 76, joten aikaa oli reilusti. Oli ihan mukavaa kerrankin nähdä muiden laskuja ennen omaa starttia. Olen tottunut siihen, että on kauhea kiire lähteä haikkamaan, jotta ehtii omaan starttiin. Positiivista Verbierissä oli se, että lähtöpaikalle pääsi traversaamalla ja viiden minuutin haikilla. Toisaalta haikatessa suurin jännitys yleensä kaikkoaa.

Käytiin tyttöjen kanssa vähän rentoutumassa kahvilassa ja syömässä saamamme lounaspussin antia. Lähtöpaikalla alkoi syke nousta, ja jännitys hiipiä puseroon. Mitä enemmän katsoin muiden laskuja, sitä enemmän syke nousi. Makasin hetken silmät kiinni, ja juttelin ruotsalaisen Haglöfsin tiimikaverini kanssa ihan muita juttuja, mikä auttoi asiaa. Mietin, miksi minua jännittää, ja käytyäni läpi faktat, totesin, että jännittäminen on ihan turhaa. Olin valinnut helposti löydettävän reitin, joka sisälsi kolme droppia. Juuri sopiva kauden ensimmäiseksi kilpailuksi.

Startissa oli kansainvälinen meininki. Mukana oli porukkaa Italiasta, Espanjasta, Itävallasta, Ruotsista, Sveitsistä, Ranskasta, USAsta, Uudesta-Seelannista, Australiasta ja minä Suomesta. Naisten sarjoissa mukana oli useampi World Tour-laskija, mikä nosti tasoa. Porukka tsemppaa aina toisiaan lähtöpaikalla, mikä tekee meiningistä rentoa ja mukavaa.

Seisoessani lähtöportilla, päätin vain pitää oman linjani, vaikka tiesin, että suurin osa pehmeästä lumesta oli tamppautunut edellisten 75 laskijan aikana, ja osa hyppyjen take offeista saattaisi olla jo aika kivisiä. Alussa hyppäsin pienen hypyn, josta matka jatkui sujuvasti isommalle kentälle. Taisin tulla aika vauhdilla seuraavaan hyppyyni. Olin katsonut, että se on juuri semmoinen, josta voi hypätä kovalla vauhdilla nimenomaan pituutta. Ilmassa yllätyin, ja mietin, että oho, nyt taitaa mennä aika pitkälle. Tulin alas hyvin pehmeälle lumelle, mutta siteestä kuului naps, ja sitten tehtiin kuperkeikkaa. Suksi seurasi onneksi minua, enkä joutunut kiipeämään paljoakaan ylös päin, että sain sen takaisin jalkaani.

Tulin maaliin, ja tytöt tulivat heti kyselemään, että onko kaikki ok. Vasta jälkeenpäin tajusin, että olin tainnut heittää aikamoiset voltit. Minua lähinnä vain nauratti, mihinkään ei sattunut, ja olin tyytyväinen, että olin kaatunut! Olen pelännyt kaatumista siitä asti, kun loukkaannuin pahasti 2007, joten tuollaiset kunnon pannut tekivät henkisesti hyvää.

Loppupeleissä päivä oli tosi hauska, oli mahtava nähdä viime kaudella tapaamiani tyttöjä, ja myös tutustua muutamiin uusiin. Ensi viikolla homma jatkuu Itävallan Kapplissa kahden tähden kilpailussa. Sielä mäki on hieno, ja odotan innolla, että pääsen laskemaan sitä!

Terkuin, Jenni

2 kommenttia kirjoitukseen “Terveiset Verbier Freeride -viikon finaalista

  1. Eihän sollu ku kuperkeikka! :) Kannattaa tsekata samasta osotteesta mm. myös miesten suksivoittajan, Mathieu Bijasson lasku, sielä mentiin kovaa!!

Vastaa