Kerro vapaasti millaisia juttuja haluaisit lukea Huipun www-sivuilta? Ja Huippu kiittää!


Vuoristotaudissa on kiire alas


kuvat: Mikko Lampinen ja Heikki Karisen arkisto

Vuoristotaudin tutkimuksen kansainvälisessä etulinjassa kulkee yllättäen suomalainen, vastikään Helsingin yliopistossa aiheesta väitöskirjansa tehnyt Heikki Karinen. Karinen on kerännyt tutkimusaineistoa usean vuoden ajan mm. Kilimanjarolla, Denalilla, Ulugh Muztaghilla ja Mount Everestillä. Motiivi tutkimustyöhön on löytynyt omasta kiipeilyharrastuksesta. Karinen on hoitanut vuoristotautipotilaita mm. Himalayan Rescue Associationin lääkäriasemalla Manangissa ja on perustanut maailman korkeimman lääkäriaseman Mount Everestille. Karinen on sairastanut vuoristotaudin itse kahdesti.

Vuoristotaudin oireet ovat moninaiset, ja ne saattavat iskeä huomattavasti lähempänä ja helpommissa olosuhteissa kuin Nepalissa. Itse asiassa on todennäköistä, että aika moni suomalainen alppilajien harrastaja on sairastanut lievää vuoristotautia tietämättään.

Rostockin satamasta suoraan Chamonixiin, puolilta päivin Aiguille du Midin toppiin, aktiivinen laskupäivä, tuliaisviinojen nauttiminen ja korkealla yöpyminen vuorokauden sisällä on setti, jolla taudin saa sähäkästi aikaiseksi normihiihtolomalainenkin. Suuria urotekoja ei tarvita. Seuraavana päivänä voi olla päänsärkyä ja pahoinvointia, mutta homma kuitataan krapulaksi.

Vuoristotaudin oireisiin kuuluvat päänsärky, mielialanmuutokset, pahoinvointi, nukkumisvaikeudet, turvotukset, väsymys ja tasapainohäiriöt. Karisen mukaan retkikaverin hyvinvointiin kannattaa kiinnittää huomiota heti, jos kaverin mieliala ja käyttäytyminen muuttuu.

”Iloinen ja hyväntuulinen kaveri muuttuu apaattiseksi ja surullisen oloiseksi. Esimerkkinä voi olla sellainen, että tyyppi ei ala tehdä leirirutiineja silloin kun on päästy leiripaikalle, vaan istuskelee ja potkii kiviä, alkaa kirjoittaa päiväkirjaa tai penkoa reppuaan kummallisesti, on vihainen ja ärtyisä. Seuraavaksi saattaa käydä ilmi, että päänsärkyäkin on, itse asiassa helvetinmoinen päänsärky.”

Jos vuoristotauti on lievä, hoidoksi saattaa riittää se, että pysytään juuri siinä korkeudessa jossa ollaan, annetaan elimistölle aikaa sopeutua. Jos oireita on paljon ja ne ovat vahvoja, on kyse vakavasta vuoristotaudista. Silloin on kiire alas.

”Alas kannattaa lähteä, kun omat jalat vielä kantavat. Jos menee jalat alta, se on 70–80 kilon logistinen ongelma muille, ja johtaa uusiin ongelmiin. Vuoristossa kantajia pitää olla vähintään kuusi.”

Karisella itsellään on dramaattinen kokemus pelastusoperaatiosta, joka johti hänen omaan sairastumiseensa. Karisen retkikunta oli laskeutumassa 6-tonniselta huipulta Putrun Himalilla (Nepalin Mustangin alue), tarkoituksenaan purkaa paluumatkan varrella sijainnut leiri. Teltasta löytyi yllättäen tajuton mies, joka oli kuolemaisillaan vuoristotautiin. Karinen jäi valvoman potilasta muun retkikunnan jatkaessa matkaansa alas apua hakemaan. Paikalle hälytettiin helikopteri, jonka piti saapua paikalle kahdessa tunnissa. Karinen kantoi potilaan15 metriä korkeammalla sijainneelle harjanteelle, josta potilas olisi helppo noutaa helikopterin kyytiin. Kantomatkalla Karinen hengästyi ja syke nousi korkealle. Perillä tuli radiopuhelimesta ilmoitus, jonka mukaan helikopteri tulisikin vasta seuraavana päivänä. Karinen nosti potilaan selkäänsä ja kantoi takaisin alas.

”Sen jälkeen syke ei enää tasaantunut, ja keuhkoödeema alkoi kehittyä. Se oli vähän semmoista aikaa vastaan pelaamista, kun tavallaan tiesi että keuhkoödeema kehittyy pikkuhiljaa ja olisi itse pitänyt lähteä alas, mutta se potilas oli siinä. Yön aikana oli oikeastaan aika hauskakin seurata sitä oman tilanteen kehittymistä. Aluksi olin pitkällään vaikka henkeä ahdisti, mutta sitten pikkuhiljaa kun nestettä alkoi kertyä, ei voinut enää mennä pitkälleen, vaan joutui nukkumaan puoli-istuvassa asennossa. Joutui olemaan ylempänä ja ylempänä, eikä lopulta pystynyt kallistamaan yläkehoa lainkaan. Aamuyö ja aamu menivätkin sitten istuskellessa.”

Kuultuaan helikopterin viimein olevan tulossa, Karinen laskeutui 300 metriä alemmaksi omien keuhkojensa puhdistamiseksi. Oireet alkoivat hävitä. Helikopteri saapui paikalle maata viistäen.

”Muistaakseni oltiin 5 800 metriä korkeudessa, ihan helikopterin toiminta-alueen ylärajoilla. Mentiin sinne leiripaikalle, kannettiin potilas kyytiin. Teltta lähti tietysti lentoon, roottorivirta heitti sen jonnekin. Kävin lopuksi hakemassa reput, ne oli pakattu sinne valmiiksi. Siinä vaiheessa huomasin, etten jaksa enää liikkua, oli keuhkot sen verran tukossa itsellä, kun oli se puolitoista metriä tikapuita kopteriin. Lentoavustaja veti minut koneeseen, kun jotenkin hyydyin sinne askelmalle. Kun laskeuduttiin Manangiin, 3 000 metrin korkeuteen, potilas alkoi tulla tajuihinsa, ja pystyimme nesteyttämään häntä suun kautta. Itseltäkin häipyivät kaikki keuhko-oireet. Eli se alaspäin laskeutuminen oli tärkein hoito siinä.”

Jälkikäteen Karinen on kuullut, että potilas oli alun perin jäänyt leiriin lepäämään huonon olon vuoksi. Juuri siinä vaiheessa olisi kannattanut lähteä alas. Nukkumiskorkeus on vuoristotaudissa merkittävä tekijä.

”Nukkuessa hengitys hidastuu hiukan. Veren happipitoisuus on yöllä aina hivenen alempi kuin valveilla ollessa. Sen takia vuoristotauti tyypillisesti puhkeaa yöllä nukkuessa.”

Vuoristotaudin riski kasvaa 2 500 metrin yläpuolella. Riskiä kasvattaa nopea nousu, esimerkiksi hissillä tai helikopterilla. Sopiva nousutahti riskirajan yläpuolella on 300 metriä vuorokaudessa. Lepopäivä olisi hyvä pitää 3-4 päivän välein. Yli 4 000 metrissä nousua saisi tulla vain 150 metriä vuorokaudessa. Jos esim. varusteita käydään viemässä ylemmäs, tulisi alemmalle tasolle palata ainakin yöksi. Fyysinen rasitus altistaa helposti keuhkoödeemalle.

”Pääsääntö on se, että lähellekään maksimisykettä ei pidä mennä korkealla, koska palautuminen on hidasta ja se altistaa sitten taas vuoristotaudin kehittymiselle.”

Jos alaspäin laskeutuminen ei ole mahdollista, vuoristotaudin oireet saatetaan saada tilapäisesti kuriin lääkityksellä ja kannettavalla painekammiolla.

”Sen avulla saadaan potilas laskettua 2000–2500 metriä alempaan ilmanpaineeseen. Se helpottaa oireita hetkeksi aikaa. Jos sillä saadaan tajuton tai puolitajuton kävelykuntoiseksi, eli hän pääsee vaikka jonkun kruksin yli omin jaloin, se on jo puoli voittoa. Hänet voidaan paineistaa alempana uudestaan ja saadaan taas kävelemään vähän matkaa. Ei tarvitse lähteä kantamaan.”

Elimistön sopeutuminen vuoristo-olosuhteisiin riippuu geeneistä. Andien intiaaneilla on poikkeuksellisen korkea hemoglobiini, tiibetiläisillä keho reagoi hapenpuutteeseen hengitystä kiihdyttämällä. Toisin kuin voisi kuvitella, suomalaisetkaan eivät ole aivan onnettomimmasta päästä. Karisen Kilimanjarolla tekemässä tutkimuksessa ripeästi (800 metriä päivässä 6 000 metriin) huipulle nousseista suomalaisista 75 % sairastui vuoristotautiin, mutta 25 % selvisi terveinä.

”En tiedä onko se jotain slaavilaista veren perintöä. Tunnetaan tällaisia geenitekijöitä, jotka altistaa vuoristotaudille. Toisaalta tunnetaan tekijöitä, jotka ennustavat hyvää suorituskykyä. Millään geenitestillä sitä ei kuitenkaan voi etukäteen selvittää.”

Jotkut ovat taudille selvästi alttiimpia. Ja vaikka sopeutumiskyky olisikin hyvä, jos ylös mennään tarpeeksi nopeasti, hyväkään sopeutuja ei ehdi sopeutumaan.

”Riskiryhmässä on sellainen, joka on 10 kertaa yrittänyt Mont Blancille ja joka kerta kannettu tajuttomana alas. Kyllä se vuoristotauti 11. kerrallakin tulee. Jos taas on 10 kertaa kiivennyt sinne ongelmitta, ja 11. kerralla tekee jotain pikkuisen eri lailla, vetää vaikka vähän aikaa maksimisykkeellä, on mahdollista saada vuoristotauti.”

Lisää Heikki Karisen retkistä tammikuun Huipussa!

Tags: ,

Vastaa