Kerro vapaasti millaisia juttuja haluaisit lukea Huipun www-sivuilta? Ja Huippu kiittää!


TURKOOSIT VEDET, AAVAT AALLOKOT

teksti: Miikka Hast kuvat: Laura Tarvainen, Kimmo Jaakonsaari ja Miikka Hast

HYVIÄ TAPOJA

Kesä saapui nopeasti, vaikka lunta oli pohjoisessa enemmän kuin vuosikausiin. Eräänä viikonloppuna lämpötila hyppäsi ylös eikä siitä juuri enää laskenut. Vaihdoin lumilautailuhousut ja -kengät kesäshortseihin ja sandaaleihin – ja olin kuitenkin kotona pohjoisella napapiirillä. Lämpö tuntui hyvältä, ja ilma varpaitteni välissä vielä paremmalta. Ei mennyt kauan, kun aloin jo kaivata merta, sen suolaa ja aaltoja. Olin lopen uupunut puolen vuoden reissaamisesta, mutta aaltojen kutsu oli silti voimakkaampi kuin sohvani. Minulle on jo muodostunut tavaksi mennä surffimatkalle talvikauden päätyttyä – ja hyviä tapoja on vielä vaikeampi karistaa kuin huonoja.

Miksi rakastan surffausta? Aloitin lajin seitsemän vuotta sitten. Se oli alkuun turhauttavin laji, jota olen ikinä kokeillut. Olin täysin uudessa elementissä, koetin olla hukkumatta, ja suurin osa ajasta meni laudalla makoiluun ja läpyttelyyn sen sijaan, että olisin seisonut sillä. Siksi kyseenalaistin koko homman monesti – mutta tulevat aallot huuhtoivat kuitenkin aina murheeni muualle. Se oli ihan uutta leikkiä kehoni ja luonnon välillä. Samaan aikaan lumilautailuni oli murrosvaiheessa: en menestynyt kisoissa, ja olin kyllästynyt aina samoihin temppuihin ja paikkoihin. Olin aina pitänyt puuterista ja vapaalaskusta, mutta vaihto kisakiertueesta muun aktiviteetin pariin ei tapahdu hetkessä. Surffaus olikin yksi tärkeimmistä tekijöistä, jotka toivat uusia tuulia lumellekin. Löysin paljon yhtäläisyyksiä surffauksen ja vapaalaskun välillä: kummassakin saa tehdä työtä linjojen eteen, ja joudun aina itse valitsemaan ne. Luonto on vahvasti esillä molemmissa. Pohjimmiltaan kumpikin on kanssakäymistä luonnon tarjoamien mahdollisuuksien ja esteiden kanssa. Onnistumisen tunne on kummassakin samanlainen. Ja sitä ei voi kiistää, etteikö surffaaminen lämpimässä tuntuisi todella hyvältä hyytävän talven jälkeen. Tekee hyvää antaa jalkojen hieman huilata, pulahtaa suolaveteen ja paistatella auringossa. Siksipä surffauksesta kehittyikin talvea seurannut tapa, ja joka nykyisin on jo osa omaa kausittaista kiertoani. Yhden loppu on toisen alku.

SUOLAVEDESSÄ SIINTÄVÄT UNELMAT

Meillä oli ollut suunnitelmissa matka Indonesiaan jo muutaman kuukauden ajan. Se saikin alkusysäyksen sillä, että tilasimme liput Balille. Bali on täydellinen paikka Indonesian-matkailun aloittamiseen. Pakkasimme kamamme tietäen, että edessä olisi melontatreeniä käsivarsille, tropiikkiin totuttelua ja hummerimaisen rusketuksen hakemista.

Hetken aikaa paikan päällä warungeista ja ravintoloista nautittuamme sekä trafiikkisilla aalloilla tuskasteltuamme, päätimme vaihtaa maisemaa ja mennä toiselle saarelle Indonesian saaristossa. Saaria on kymmeniä tuhansia, joten valinnanvaraa riittää!

Olemme tehneet reissujamme useiden vuosien ajan ystävämme Kimmon kanssa; hän on suomalaisen Asenne-surffimerkin perustaja. Hän asustelee Balilla, ja hänellä on hyvä vainu surffispottien ja eri kohteiden suhteen. Siispä me – minä, Mikael, sekä tyttöystäväni Laura – annoimme hänen luotsata seuruettamme mestarin elkein. Hän ehdotti läntistä Jaavaa, ja me annoimme ehdotukselle peukkua.

CIMAJA

Lyhyen Densapar–Jakarta -lennon ja pitkän ajomatkan jälkeen saavuimme Cimajaan, joka on pieni kylä läntisellä Javalla. Se on hyvien aaltojen ja surffaajien kehto. Kimmo oli ollut täällä aikaisemmin, joten hän hoiti käytännön järjestelyt, ja pian olimmekin jo mukavassa majatalossa riisipellon keskellä, kävelymatkan päässä aalloilta. Iman, Kimmon paikallinen ystävä, tuli surffaamaan kanssamme auringonlaskussa ja kertoi meille paikallisista spoteista ja kaikesta kokemisen arvoisesta. Iman ja muutkin paikalliset olivat todella ystävällisiä ja avuliaita. Vaaleutemme sai osakseen katseita ja vienoja hymyjä, mutta surffaus oli kuitenkin tuttua kylässä, ja matkaajat tuttu näky, toisin kuin joissain muissa, kaukaisemmissa Indonesian kohteissa. Cimaja on myös Jakartan viikonloppulomakohde, ja saimmekin kuulla, että vedessä voisi olla tungosta. Aallot olivat hyvät, rannoilla oli paljon ihmisiä, mutta tilanne ei ollut läheskään yhtä tukala kuin Balilla. Ajelimme ympäriinsä mopolla tai menimme veneellä toisten aaltojen äärelle, mutta vedessä ei koskaan ollut yli kymmentä surffaajaa – ja niistäkin noin puolet oli aina meidän porukkamme.

SAARELLA UJUNG KULONGIN KANSALLISPUISTOSSA

Tapasimme veneemme miehistön ja surffioppaamme erään kalastajakylän satamassa. Heppu moikkasi meitä ja alkoi kertoa tarinoita saaresta ja aalloista. Keskustelun aloitus meni kuitenkin jotakuinkin näin:

”Toittehan märkäpuvut ja kypärät mukananne?”
”…hmmmm. Emmepä tainneet. Miksi?”
”Oi, siellä on niin matalaa ja vaarallista. Melkein kuolin. En ikinä surffaa enää.”

Katsoimme toisiamme epäuskoisina. Siinäpä oli mukava tervetuliaispuhe ja hyvää markkinointia matkallemme, jota emme vielä olleet maksaneet. Samalla näimme kuljettajamme perävalon ja sen, miten laukkujamme kannettiin jo veneeseen. ”Peruutusehdoista” oli kai turha puhuakaan.

Olimme toki ottaneet selvää aallokosta, ja kuvaus kuulosti melko uskottavalta – ihan kuten muuallakin Indonesiassa. Monia aallokoita kuvaillaan tyyliin ”Vain ammattilaisille ja hurjapäille”, mikä ei vielä tarkoita, että niissä ei voisi surffata. Juttelimme hieman lisää, ja saimme kuulla, että myös vähemmän hengenvaarallisia aaltoja oli tarjolla. Panaitan ja sen lähialueet alkoivat itse asiassa kuulostaa houkuttelevilta, ja ensimmäiset pelottelut alkoivat menettää tenhoaan. Tarkistimme vielä kertaalleen, että kaikki oli kunnossa ja vastasi puhelimessa sovittua, mikä on aina fiksua ennen kuin lähtee viikoksi veneen kyytiin. Aurinko paahtoi, kun hyppäsimme melko turvalliselta ja vakaalta vaikuttavan veneen kyytiin. Se oli kaukana länsimaisista standardeista, mutta ainakin se pysyi pinnalla. Tuuli tuntui hyvältä iholla, ja olimme innoissamme jättämässä taaksemme kuuman, likaisen maaperän ja menossa kohti edessä siintävää seikkailua.

Saavuimme Panaitanille ennen auringonlaskua ja ehdimme vielä nauttia nopeasta surffaussessiosta. Vesi oli kristallinkirkasta ja virkistävää matkamme jälkeen. Saimme vielä matkata naapurisaarelle, jolla majamme sijaitsi. Panaitanilla ei ollut rakennuksia tai asukkaita. Saaret olivat osa Ujung Kulongin kansallispuistoa, jolla oli vain yksi majapaikka. Saavuimme Pulau Pechangiin pimeän tultua, ja rannalla meitä vastassa oli villejä peuroja ja villisikoja. Asetuimme taloksi metsänvartijan majoihin. Viidakko piti ääntä, ja tunsin, kuinka luonto ympäröi meitä täysin. Ahtaat indonesialaiset kaupungit ja niiden hektinen liikenne tuntuivat äärettömän kaukaisilta.

Aamulla näimme, kuinka apina tyhjenteli huoneiden ulkopuolelle illalla jättämiämme oluttölkkejä. Isot liskot käyskentelivät valkealla sannalla ja jonkinlaiset pelikaanit kalastivat kristallinkirkkaasta vedestä. Se näky oli ihan eri maailmasta – tai tuntui ainakin olevan eri vuosisadalta. Nautimme aamiaista veneessä ihaillen tuota uutta näkymää, johon saimme herätä. Sitten surffasimme aavassa aallokossa.

Panaitanin saaren lahti sekä Jaavan manner tarjoavat useita maailmanluokan aaltoja. Vaihtelimme eri aallokkojen välillä päivän ajan ja valitsimme aina sen, joka näytti sillä hetkellä parhaalta. Opimme pian, että aallot olivat enimmäkseen todella raskaita ja matalia. Se oli syystäkin monen ammattilaissurffaajan unelmakohde. Aallot olivat erinomaisia, mutta eivät sallineet virheiden tekemistä; kaatuminen aallon harjalla tai niiden sisään ei ollut suositeltavaa. Surffasimme useimmilla aalloilla, mutta joitakin emme halunneet edes kokeilla. Kuuluisin ja vaarallisin on One Palm Point, jonka paikalliset tuntevat nimellä Kelapa Satu. Se on melkein kilometrin mittainen tuubi-aalto, jos kaikki sattuu kohdalleen. Voit nauttia elämäsi surffikokemuksen – mutta samalla saat olla valmiina kunnon höykytykseen, jos kaikki ei mene nappiin. Se murtuu järjettömän matalaan veteen terävän riutan yllä, ja oppaamme, Nomo, sanoi kaatumisen johtavan karikkoon iskeytymiseen. Näimme sen jylhän mainingin; vedessä oli muutama surffaaja täysvarustuksessa ja kypärät päässä. Me tyydyimme katselemaan. Illusions ja Napalms tarjosivat meille tarpeeksi jännitystä. Maininki ja tuuli olivat niille juuri sopivat muutaman kerran, mutta olisi ollut hienoa surffata niitä vielä lisää ja tottua niihin; tällä kertaa saimme tyytyä totutteluun ja säikähtelyyn. Mikaelin laudan evät osuivat kiveen jo hänen istuessa Illusionin lähtökohdassa! Kimmo huuhtoutui karikolle Napalmsissa ja olikin pian polven syvyisessä vedessä.

Vesissä oli muutamia muita veneitä, mutta ruuhkaksi asti väkeä ei ollut. Oli itse asiassa mukavaa nähdä välillä, kuinka kokeneemmat surffaajat näyttivät mallia. Suurimman osan ajasta surffasimme kuitenkin keskenämme. Vietimme eniten aikaa surffaten Angel-aaltoa, joka oli lyhyempi ja vähemmän pelottava, joten saimme nauttia siitä joka kerralla ilman muita. Trooppisista aalloista nauttiminen vain kavereiden kesken on nykyään melko harvinaista herkkua. Kristallinkirkas vesi, joka muuttaa väriään auringon kulman mukaan; autiot, valkeat hiekkarannat; hieno aallokko… Se oli lottovoitto!

Vastaa